Viikko sitten perjantaina istuimme ystäväni kanssa suosikkibaarissamme, kuten niin usein aiemminkin. Ihmettelimme illan mittaan monia asioita, mm. sitä miten kahvi on kallistunut ja maksaa nyt 2,50e. Ihan hirveä hinta, mut olihan yksi kahvi juotava kun muuten olimme ns. kuivin suin. Saattanevat siellä jopa laskea sen varaan että kyllä tarpeeksi paljon aina kahvihammasta kolottaa, jotta saavat huippukatteet myös kalliimman kahvin karkottaessa osan asiakkaista. Järkevääkö, tuskin.

Enemmän mietitytti kuulemani katkelma viereisestä pöydästä. Erittäin tarkkanäköinen nuori nainen pohti, miten nykyään suhtautuminen yliopisto-opintoihin on muuttunut. Hänen aloittaessaan opintoaikojen rajaus oli ollut voimassa muutaman vuoden, silloin kukaan ei vielä samassa määrin puhunut "ännännänvuoden" opiskelijoista (että on ärsyttävä ja paljonpuhuva termi).

Sama nuori nainen oli huomannut, että nykyään, kun opintojen kesto tulee jonkun kanssa puheeksi, kommenttina voi hyvinkin olla "herranjestas, ei kai nyt kukaan viittä vuotta kauempaa täällä lusmua". Niinpä. Hiljaiseksi vetää tuollainen. Muutos on tapahtunut nopeasti ja johtuu yliopiston kokonaiskulttuurin jo pidempään jatkuneesta muutoksesta, johon yliopistolaki vain löi sinettinsä.

Mieleen tulee järkkäämäni vasemmisto-opiskelijoiden liittokokous vuodelta 2009 täällä Turussa, jossa oli puhujana myös eräs yliopiston henkilökunnan edustaja. Hän juuri totesi tuolloin, että pian yliopistolla kukaan ei enää välttämättä kaipaa akateemista vapautta, koska opiskelijoiden enemmistö alkaa koostua rajauksen aikana aloittaneista, joille tämä nykyinen on ainoa todellisuus. Toisella tavalla ajattelevista ja toimivista tulee poikkeuksia, joihin suhtaudutaan oudoksuen. Näinhän se menee muussakin elämässä.

Akateeminen vapaus on saanut uusia nauloja arkkuunsa kautta 2000-luvun. En suostu kuitenkaan hautaamaan sitä lopullisesti. Toivoa on aina.