Joulunpyhinä vietin aikaa mm. Jane Austenin ja Agatha Christien valittujen teosten parissa.

Uskon vakaasti siihen, että kirjallisuuden klassikoiden arvo piilee suurelta osalta siinä, että ne kuvaavat omaa aikaansa myös kirjoitusasunsa osalta. Siksi olen surullisena mutten taaskaan yllättyneenä seurannut maineikkaan, Agatha Christietäkin julkaisevan brittikustantamo Harper Collinsin päätöstä modernisoida Jane Austenin rakastetut teokset "uudenaikaiselle yleisölle". Ekan kirjan, Ylpeyden ja ennakkoluulon lienee tarkotus ilmestyä tulevana syksynä.

Olisi kiva tietää mikä on tämä moderni yleisö, ilmeisimmin kustantajalla ei ole kovinkaan korkeaa käsitystä nykyaikaisen ihmisen mielikuvituksesta ja kyvystä arvostaa ja kuunnella alkuperäistä tarinaa. Kaiken pitää olla helposti pureskeltavaa ja vaivatonta. Kyllä ainakin itseäni viehättää ajatus kirjojen välittämästä autenttisesta ilmapiiristä, jonka kautta lukija nimenomaan pääsee toiseen maailmaan ja aikaan; saa tietää miten ennen vanhaan toimittiin ja sanottiin.

Tämä menee samaan sarjaan pari vuotta sitten Agatha Christie- ja Neiti Marple-faneja järkyttäneeseen päätökseen valita Alias- sarjastakin tuttu Jennifer Garner näyttelemään ovelan ja viisaan vanhanneidin roolia. En ole ihan varma mikä on tilanne tämän kanssa nyt mutta yhtä kaikki selvää on se, että toteutuessaan projekti kyllä pilaa alkuperäisen idean ulkoisesti vaarattoman näköisestä mutta todellisuudessa uskomattoman terävästä vanhastapiiasta, joka käytti pehmeiden villashaalien peittämää ulkomuotoaan ja oletettua höpsöyttään taitavasti hyväkseen.

Tässäkin takuulla oli taustalla ajatus "modernista yleisöstä" ja sen oletettujen mieltymysten noudattamisesta. Eli tämän hetken katsoja ei enää innostukaan oikeasti vanhasta naisesta näyttelemässä vanhan naisen roolia vaan hänelle pitää olla nuori ja viehättävä nainen. Ikärasismia paljaimmillaan.

Garnergatessa on kyse leffaversiosta, mutta onpa Christietä modernisoitu kuvaputkelle aiemminkin. Briteissä ja muuallakin närkästyttiin Neiti Marplen telkkariversioista, joissa dramaturgit olivat oikein reippaalla kädellä muutelleet alkuperäistä kirjaa. Esim. Kuolema ilmoittaa lehdessä-kirjan telkkariversiossa yhdessä asuvan naisparin homoseksuaalisuutta oikein alleviivattiin ettei se olisi jäänyt keltään huomaamatta. Kirja sijoittuu 1950-kuvulle, ei silloin ylikorostettu asiaa tällä tavalla. Miten moderni yleisö koskaan saa kuvaa aiemmin eläneiden maailmasta jos kaikki pitää muussata valmiiksi vastaamaan "nykyajan tarpeita"?

Tarve modernisoida ja muutella kasvaa ajan kanssa näköjään; 1980-luvun versiossa samasta kirjasta homma toteutettiin tyylillä. Modernisointivirus on iskenyt myös Hercule Poirotin kuvaputkiversioihin. Tuleekin mieleen, missä määrin tässä on kyse dramaturgien ja modernisoijien pakonomaisesta tarpeesta lyödä oma leimansa teoksiin. Lieneekö oire ultraindividualistisesta ajastamme osaltaan tämäkin. Ei lainkaan turvallista aikaa, myöskään klassikoille.