Viikko sitten maanantaina monessa kunnassa alettiin rajoittaa lasten subjektiivista päivähoito-oikeutta. Turku ei lähtenyt rajausta tekemään, mutta lähiseudulla rajaaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Tätä, kuten niin montaa muutakin hyvinvointivaltion peruspilaria rapauttavaa päätöstä on perusteltu taloudellisin syin.

Joka kerta tähän vedottaessa minua rasittaa vahvasti se, että meillä olisi kyllä varaa ylläpitää palveluja ja jopa vahvistaa niitä ja laajentaa, mutta poliittinen päätöksenteko tällä hetkellä ohjaa yhteiskunnan veropohjan heikentämiseen. Ratkaisu olisi helppo; tulo- ja pääomaverotuksen tiukka progressiivisuus sekä rahamarkkinoiden sääntelyn palauttaminen ja parantaminen vankistaisivat palvelujen rahoituspohjaa kyllä. Siihen ei vaan vallassa olevilla puolueilla riitä tahtoa ja miksi riittäisikään.

Esimerkiksi subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamista on kommentoitu esim. niin, ettei ratkaisulla paranneta koulutuksellista tai yhteiskunnallista tasa-arvoa. Mutta koska oikeisto on ajanut tasa-arvoa? Rajaamisen kannattajat eivät välttämättä miellä itseään oikeistolaisiksi, kyse voi olla pelkästään siitä että katsotaan kodin ja vanhempien olevan lasten parhaat hoitajat. Kuitenkin nainen on yhä useimmiten se, joka jää kotiin lapsia hoitamaan.

Vasemmiston tavoite on alusta asti ollut parantaa juuri naisten mahdollisuuksia työelämään ja uraan tarjoamalla täysipainoiset ja kyseenalaistamattomat päivähoitopalvelut. Suomessa ollaan nyt tilanteessa, jossa on potentiaali merkittävään epävakauden lisääntymiseen myös maahanmuuton lisääntymisen takia, ellei yhteiskunnan vakauttavia ja tasapainottavia mekanismeja pidetä kunnossa.