Työt Hesassa eivät käynnistyneet parhaalla mahdollisella tavalla, sairastuin vatsatautiin tiistaina. Maanantai-iltana kerkesin kuitenkin käydä vanhoilla kotikulmilla Puotilassa meren rannalla istuskelemassa. Meri rauhoittaa aina, tietenkin jos se itse on rauhallinen...

Sinä iltana sattui muuten ikäviä; näin Kampin aukiolla lokin, jota ensin luulin kuolleeksi kun se makasi niin liikkumatta katuritilän päällä. Kun tulin lähemmäksi, huomasin että oli raukka juuttunut jalastaan ritilään eikä päässyt irti. Sen katsetta en unohda hetkeen. Ties kuika kauan se oli jo yrittänyt irti.

Halusin päästää sen irti mutten uskaltanut itse ruveta sähläämään, olisin kohta päässyt silmistäni. No onneksi ystäväni tiesi mihin pitää soittaa. Ystävällinen hätäkeskuksen tyyppi sanoi lähettävänsä pelastuslaitoksen tyypin paikalle ja kysäisi vielä, voiko mulle soittaa uudelleen jos ne eivät löydä lokkia.

Toivoin tietty ettei soittoa olisi tullut mutta sieltä se tuli. Eihän pelastuslaitoksen tyyppi ollut itse perillä Kampista ja menikin aika tovi kun annoin, itsekin ulkopaikkakuntalaisena, tarkkoja koordinaatteja. Lopulta lokki löytyi ja pyysin pelastustyyppiä soittamaan, miten lopulta oikein kävi. Lokki oli jo kuollut. Toisaalta parempi niin, ettei sitä tarvinnut lopettaa.

Tilanteesta jäi toisaalta paha muaku suuhun. aukiolla oli lokin rimpuillessa ja hätääntyessä todella paljon ihmisiä ihan vaan istuskelemassakin, mutta kaikki vaan katsoivat sivusta lokin tuskaa. Osan naamasta kyllä näki, että he eivät vain tienneet mitä tehdä. Tietenkin ennen soittamista kävi mielessä, että ehkä hätänumero ei ole oikea väylä tähän, mutta onneksi kuitenkin otin riskin leimautumisesta hupsuksi. Itselle tuli niin paljon parempi mieli. En vain voi katsoa eläimen tuskaa sivusta.

****

Mutta joo. Pääsin vetämään kuitenkin viikon toisen kurssikerran, hieman puolikuntoisena mutta kuitenkin. Kurssien vetäminen on todella kivaa. Tietenkin suhtautuminen erilaisten maksullisten valmennuskurssien vetämiseen on maksuttoman koulutuksen vakaumukseni osalta jonkin verran ristiriitaista. Mutta, kurssista voi olla ja on ollutkin todella iso apu monelle.

Itselle parhaita hetkiä ovat ne, kun saa palautetta  oppilaalta, joka kertoo että kurssista oli iso apu, ja jonka kohdalla on kyse siitä, tuleeko c tai m. Vielä hienompaa on, jos joku pääsee oikeasti läpi abikurssin avulla kirjoituksista. Sitten ne huiput. On suuri ilo ohjata jotakuta jolla on jo 18-vuotiaana valmiudet vaikka mihin. Toki löytyy niitäkin ainakin omasta mielestään huippuja, jota ovat jälkikäteen kritisoineet sitä, kun kurssilla mentiin heikompien ehdoilla. No, onhan se minusta tärkeämpää, ettei jonkun lakin saaminen jää kiinni historiasta, kuin se, saako joku "vain" eximian. Näitä on onneksi ollut vain kerran.

Kevään valmennuskurssi oli kovaa työtä, ihmiset kirjoittivat esseitä ihan älyttömät määrät, jotka piti tietenkin ehtiä tarkastaa seuraavaksi kerraksi. Ja kun luentoja oli joka toinen päivä, en juuri ehtinyt siinä ohessa omaakaan elämää viettämään. Tai nukkumaankaan. Tai no rehellisyyden nimissä syytä oli minussakin; en ollut valmistellut kurssidioja etukäteen vaan jouduin kasaamaan ne kurssin kestäessä. Viime tinkaan jättäminen on ollut persoonalleni ominaista, odotan ikuisuuden jonkinsorttista inspiraatiota jota ei kyllä siten tule.

Valmennuskurssilta sain upeaa palautetta. Oikeasti oma kova työ ihmisten eteen tuntuu sitä arvokkaammalta, kun minulle kerrotaan, että "on sinun ansiotasi, että pääsin yliopistoon", tai että "et oskaan tuominnut, enkä ole koskaan saanut niin tarkkaa ohjausta kirjoittamiseen" ja "nimenomaan innostunut ja osaava opettaja teki tästä minulle onnistuneen kurssin" "opettaja ei olisi voinut tehdä mitään paremmin" Ohhoh. Ihanaa :D Tekisi mieli kehystää tuollaiset seinälle, ja katsoa niitä aina kun väsyttää tms.

On tuntunut hyvältä olla tärkeässä roolissa tukemassa valtavasti stressaavaa kympintyttöä, jonka sisäänpääsystä suurin angsti oli hänellä itsellään, vaikka näyttöjen perusteella mitään syytä huoleen ei missään vaiheessa ollut. Tai ehkä se oma mieli ja pelko olivat se suurin uhka vaikka oma järki sanoisi, ettei hätää ole. Tiedän hyvin miltä se tuntuu.

Kehnompaakin palautetta on toki tullut. Turussa vastikään vetämäni kurssin yksi poika oli sitä mieltä, että joka ainoa tekemäni asia oli keskinkertainen. Noh, kyseessä kuitenkin oli poika joka teki varsinkin alussa hirvittävästi kirjoitusvirheitä, jonka äidinkieli oli heikkoa, ja jonka esseissä oli erittäin paljon myös asiavirheitä. Arvostelu oli rehellistä. Poika oli hämmentynyt siitä, että kurssilla esseistä oli paljon vaikeampaa saada hyvää arvosanaa kuin koulussa.

Kaikkiaan erinäiset valmennuskurssit voivat olla todella tärkeitä varsinkin sellaiselle, joka on jo useita vuosia pyrkinyt vaikka yliopistoon turhaan. Tehtäväni on olla todella suuressa määrin henkinen tuki. On myös niin, että jos he eivät ole ennen kurssia saaneet todenmukaista palautetta osaamisestaan, kurssi on todella tärkeä, koska vaikka sensorit eivät tunne oppilaita; eikä arvostelussa voi olla mitään tunnepohjaista elementtiä.

Tulen itse aina olemaan tiukka arvostelemaan vaikka heikkoa äidinkieltä. Kyse ei tässä kohtaa ole vain yksittäisessä kokeessa menestymisestä, vaan yleisesti yhteiskunnan tasolle laajenevasta ilmiöstä. On hirveää, jos ihmiset eivät osaa kirjoittaa omalla äidinkielellään. Millaista tulevaisuutta sellainen rakentaa? Ylipäätään, jos pystyn herättämään oppilaissa analyysinrakkautta edes hiukan, kantaa se varmasti ainakin jossain vaiheessa hedelmää.

No niin, taas yksi romaani takana. Pidän tätä blogia varmaan ihan väärällä tavalla, alkaen toki itseni tituleeraamisesta vihervassarifeministiksi. Se yksin sulkee pois vähintään 95% lukijoista. Ja nämä pitkät tekstit ovat myös haasteellisia. Pitäisi varmasti ympätä lisää kuvia ja kaikkea. Mutta itselläni ei ole edes kamerapuhelinta; puhelimeni on vuosimallia 2004 enkä raaski luopua siitä. Tänään kävellessäni yliopistolle hommiin aurinko heijastui poikkeuksellisen kauniisti pilven takaa, tuollaiset jutut olisi kiva saada, (hmm, ei filmille vaan pikseleille?) ja miksei tännekin joskus. Katsotaan.

(Vaikka kyllä nyky-yhteiskunnassa pitäisi olla vakaampi pyrkimys herätellä ja yleensä uskoa ihmisten kykyyn prosessoida laajojakin kokonaisuuksia). Hyvä esimerkki tästä on vaikka tuo kirjiksen lukupiiri. Meille ehdotettiin, jos vähennämme käsiteltäviä artikkeleja. En ole vielä suostunut vaan koitin selkeyttää, miksi teema tarvitsee jokaisen siihen suunnittelemamme artikkelin. Kirjakahvilan tunnus on "Vaihtoehtoisuuden kaipuuta jo 31 vuotta" . Yksi esimerkki vaihtoehtoisuuden arvostamisesta olisi varmastikin se, että uskottaisiin ihmisten kykyyn ajatella ja joo, lukea enemmänkin kuin yksi juttu per teema.