Todella laadukkaan taiteen ja miksei viihteenkin tunnistaa siitä, että se kestää sitä kuuluisaa ajan patinaa. Fanny ja Alexander tosiaan kestää...Ja kuten viini, vaan paranee vanhetessaan. Tällä viimeisimmällä katselukerralla henkilöhahmot ja tarina syvenivät entisestään.

Miten loistavasti rouva Ekdahl esittääkään toimeliaan ja napakan porvarisrouvan roolia...Hän elää oikeaa elämäänsä öisin rakastajansa ja alkoholin seurassa. Hän ei koskaan jättänytkään näyttämöä mentyään naimisiin.

Ja miten hänen poikansa ylläpitävät normaalin ja mukavan kanssakäymisen lavasteita oman elämänsä näyttämöllä. Vanhin poika pettää vaimoaan piikatyttöjen ja ties kenen muun kanssa, keskimmäinen jutustelee perhepäivällisillä mukavia mutta kohtelee vaimoaan kahdenkesken kuin roskaa, nuorin, Oscar on antautunut teatterille. Hänen kohdallaan ero näyttämöroolin ja oman itsen välillä on ristiriidattomin. Mielenkiintoinen ratkaisu Bergmanilta, ettei hän kuvaa Oscarin luonnetta ollenkaan niin paljon kuin muiden hahmojen. Kenties siksi, että teatterielämä halutaan näyttää luontevimpana, ongelmattomimpana ratkaisuna.

Ja Oscarin isättömäksi jäävä poika Alexander ilmentää herkällä ja päättäväisellä olemuksellaan keinotekoisen kulissimaailman ja raa'an todellisuuden välistä kuilua.. Hänen vaikea suhteensa äidin uuteen mieheen piispa Vergerukseen on hyvä esimerkki kauneuden ja rumuuden ainaisesta kamppailusta.

Sisäinen maailma voi olla myös rujo ja julma kuten piispalla. Kulissien ylläpitämisen vaikeudesta kielii vanharouva Ekdahlin rakastajan kotona piiloteltava, pieneen huoneeseensa lukittu Ismael jota kaikki pelkäävät ja joka on kaiketi skitsofreenikko. Erittäin kiintoisa valinta Bergmanilta ottaa rooliin maskuliinisesti pukeutunut nainen.

Bergmanin Fannyssa ja Alexanderissa elämä on teatteria. Ohjaaja on kyllä aivan loistava ihmiskuvaaja ja tunnelmien välittäjä. Harvoin ovat Oscar-patsaat menneet ansaitumpaan osoitteeseen.

Luin kesällä tyttökirjoja, eli Lucy Maud Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-sarjat sekä Louisa May Alcottin Pikku Naisia ja muitakin teoksia. Myös ne paranevat jokaisella uudella kerralla. Olen nyt lukenut kirjat kai neljä kertaa eri ikäisenä ja joka kerta löydän niistä enemmän ja enemmän sävyjä. Varsikin Montgomery on erinomainen ihmiskuvaaja ja hänellä on loistava psykologinen silmä ja kanadalainen(?) huumorintaju. Kirjoista ilmenee mm. tyttöjen ja naisten elämän tietty ahtaus sata vuotta sitten.

Kirjojen nimittäminen tyttökirjoiksi on minusta jokseenkin epäanalyyttista ja halventavaakin. Ei se olisi sitä, ellei tuo termi kantaisi mukanaan noita määritelmiä. Ja se kantaa niitä, koska yhteiskuntamme ei arvosta nimenomaan tytöille osoitettua kirjallisuutta. Kuten ei arvosta myöskään lastenkirjallisuutta. Astrid Lindgreniä ansoituneempaa nobelistiehdokasta on hankala nimetä...

Sanon myös ihan suoraan, että nautin dekkarikirjallisuudesta, varsinkin Agatha Christien kirjoista ja etenkin alkuperäiskielellä. Christiellä on harvinaisen taitava psykologinen silmä Montgomeryn tapaan ja kuiva englantilainen huumorintaju josta nautin. Jos pitäytyy ns. kaunokirjallisuudessa ja jättää näitä kirjoja lukematta siksi, että ne on lokeroitu "yksinomaan tytöille, lapsille tai dekkaristeille", jää paljosta paitsi. Kirjallisuus ja taide antavat paljon, jos niille antaa mahdollisuuden.