Tulimme just Ukraina- mielenosoituksesta. Kylmetyin eilen tarpoessani metrisessä loskassa ja räntäsateessa. Menin silti mukaan, onneksi. Tuomiokirkkotori oli mustanaan ihmisiä, järjestäjät puhuivat 3000-4000 ihmisestä. Mielettömän hienoa, että niin monet halusivat osoittaa tukensa ukrainalaisille. Luin aamulla venäläisistä, jotka uskaltavat osoittaa Venäjällä mieltään sotaa vastaan, vaikka pelkona on pidättäminen. Miten ylpeä olenkaan siitä, että saan asua Suomessa, jossa voi osoittaa mieltä tuntematta pelkoa.
Mielenosoituksessa kuultiin paljon puheita. Monet itkivät puhuessaan Ukrainassa yhä olevasta perheestään, miten ystävät piileskelevät metrotunneleissa toivoen olevansa siellä turvassa. Toinen sanoi, miten on puoliksi ukrainalainen, puoliksi moldovalainen mutta tuntee tuhansia ihmisiä katsoessaan, että Suomi on hänen kolmas kotimaansa. Myös monet mielenosoittajat itkivät, minä muiden mukana.
Oli todella hyvä olla mukana, todellista vastapainoa joillekin somen kommentoijille, jotka sanovat että nyt on liian myöhäistä auttaa vaikka avustusjärjestöjen kautta, ja ovat huolissaan lähinnä siitä, saavatko ensi kesänä mansikoita. Tuomionkirkon torilla oli todellista solidaarisuutta ja yhtenäisyyttä. Monet lapset olivat askarrelleet Ukrainan lippuja oksista ja värityspaperista. Yhdessä olemme vahvempia! Ukrainalaiset tarvitsevat meidän kaikkien apua.
Ajattelin tänäänkin sitä Itä-Ukrainassa, Harkovassa asuvaa yksinhuoltajaa josta luin Hesarista. Hänellä ei ole autoa, ja kun häneltä kysyttiin oletko lähtemässä pois Ukrainasta, hän vastasi miten minä lähtisin. Kaikilla ei edes ole mahdollisuutta paeta, tiedä sitten mikä on hänen tilanteensa nyt. Juuri pitkään toimineet avustusjärjestöt, kuten Unicef ovat tottuneet toimimaan sodassa paikan päällä. Ja juuri yksinhuoltajan kaltaiset ihmiset tarvitsevat apua myös Ukrainassa, kun eivät pääse ulkomaille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti